Eräänä päivänä loppuvuodesta 2012...
On perjantai ja käyn pankkiautomaatilla nostamassa viikkorahani. Ei, en ole teini vaan viisikymppinen yksinhuoltajaäiti. Minulla on omasta toiveestani edunvalvoja, joka hoitaa raha-asiani. En edes tiedä tulojani, vuokraani tai vaikkapa vakuutuksiani. Nostan satasen, jolla pitäisi pärjätä taas ensi perjantaihin. Tankkaan kympillä ja ostan kahdella kympillä puheaikaa itselleni ja teini-ikäiselle tyttärelleni. Jäljelle jää 70 euroa ja sillä pitäisi pärjätä taas ensi perjantaihin. Jaan summan mielessäni seitsemälle päivälle. Se tekee kympin päivää kohden. Mietin, pitäisikö tällä viikolla ostaa jotain erikoista. Vieläkö koirien ruokapussissa riittäisi syömistä viikoksi? Onko shampoo tai suihkugeeli loppu? Mitenkäs sen ruotsin kirjan kanssa, saisikohan sen ystävältä lainaksi?
Tyttären pitäisi saada uudet kengät ja uusi takki. Perhetyön kautta on tullut 120 euron maksusitoumus. Sen pitäisi riittää molempiin, joten pitäisi käydä lähimmässä isossa kaupungissa. Orton kenkiä valmistava tehdas on mennyt konkurssiin ja paikkakunnalta löytyy tilattuna yksi pari tarvitsemiani kenkiä. Hinta on 139 euroa, joten laitan asiasta anelevan viestin edunvalvojalleni. Olisin valmis luopumaan muista tarvitsemistani vaatteista sen vuoksi. Kenkäkauppiaalle tulee sähköpostitse lupa antaa ne kengät minulle. Tämä kuukausi on mennyt tavallista paremmin, sillä saan rahaa myös kevyttoppapukuun, jonka ostan samalla reissulla kun menemme Jyväskylään tyttäreni hankintojen vuoksi. Siinä sivussa tulee tilattua myös tukipohjalliset. En osaa iloita, koska tiedän, että velkasaneerauksen astuttua voimaan elämämme tiukkenee entisestään.
Joulu tekee tuloaan. Viime vuonna saimme muutaman kympin ylimääräistä joulurahaa. Saammekohan tänä vuonna toimeentulon puolelta sen ostokupongin ruokakauppaan? Jos emme saa, mistä saamme joulun tehtyä. Myyn rakkaan perintökaapin voidakseni hankkia edes jonkun lahjan tyttärelleni. Itselleni en edes jaksa enää odottaa mitään. Ne myyntirahat saan sentään onneksi käyttää haluamallani tavalla.
Jokainen viikkorahan ylittävä meno pitää hyväksyttää toisella ihmisellä. Kaikki ovet on suljettu enkä voi saada edes normaalia puhelinliittymää ilman satojen eurojen varausmaksuja. En voi solmia vuokrasopimusta enkä toimia yhdistyksissä rahastonhoitajana, koska minulle ei voida antaa millekään tilille käyttöoikeutta ilman edunvalvojan lupaa. Tämä on kuitenkin tietoinen valintani. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavana en halua ottaa sitä riskiä, että eräänä päivänä ei olisikaan enää edes ruokaa pöydässä. En ole ainoa, meitä on monta ja yhtä monesti me vaikenemme. Me tiedämme, ettei meitä ymmärrettäisi. Olemme kuitenkin ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin ihmiset, vaikka me elämme valvottua elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti