Sydämeni särkyy kun joudun sanomaan sanan "ei" rakkaalle ystävälleni, joka on seisonut rinnallani ja tukenani koko tämän yhdeksän vuoden sairastelun ajan.
Eilisen päivän aikana yllättäen ymmärsin, miksi psykiatrini oli sitä mieltä, että minun pitäisi erakoitua. Ei hän tarkoittanut sitä, että minun pitäisi olla täällä neljän seinän sisällä. Hän tarkoitti irtiottoa normaalista arjesta, niistä toistuvista rutiineista.
Eilen ymmärsin myös sen, miksi joitakin ärsytti siellä kaksisuuntaisten ryhmässä niin kovasti se, että hehkutin hyvää oloani. Joskus asiat on opittava kantapään kautta, ennen kuin ne ymmärtää. Huomasin nimittäin sen, että ihan tavallisetkin asiat saivat mieleni entistä matalammaksi.
Eilen siis päätin, että irrotan itseni arjesta. Käyn yksin kuntosalilla ja huomenna menen ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti yksin myös shoppailureissulle. Varmaan se tuntuu vajaavaiselta, kun se hyvä ystävä ei olekaan siinä mukana. Toivon kuitenkin, että hän ymmärtää, miksi teen niin kuin teen. Juuri nyt en kestä edes muiden ihmisten tavallista elämää. Jokainen iloinen juttu, tapahtuma tai suunnitelma on kuin tikari suoraan sydämeeni.
Sairauden ollessa tässä vaiheessa minua ei voi piristää, piristysyritykset saavat aikaan päinvastaisen olotilan. Sairauteni on nyt huonossa jamassa ja elän veitsenterällä ja suurin huoli on se, pystynkö menemään yo-kirjoituksiin. Tarvittaessa saan psykiatrilta lausunnon sitä varten, että minun tulee päästä yksin suljettuun tilaan ilman muita kirjoittajia.
Mutta, niin hölmöltä kuin se tuntuukin... en pelkää vieraita vaan pelkään sitä vanhaa tuttua elämää. Se muistuttaa minua joka päivä siitä, millainen epäonnistuja olen. Turhaahan se oli edes kuvitella, että olisin saanut kuntoon niin fyysisen kehoni (laihtuminen) kuin psyykkisen kuntonikin.
Kaikki olikin utopiaa... mitä korkeammalle nousen, sitä korkeammalta putoan alas. Sitten rupean taas vähitellen kasaamaan niitä palasia, joita minusta on jäänyt - tällä kertaa taas astetta nöyrempänä. Anteeksi ystäväni, etten voi nyt viettää aikaa kanssasi. Toivottavasti olet ystäväni vielä sittenkin kun ne muruset rupeavat kasaantumaan taas kokonaiseksi ihmiseksi <3
torstai 28. elokuuta 2014
tiistai 26. elokuuta 2014
Facebook: ei hyvästi vaan näkemiin...
Tähänkö sitä on taas tultu? Niin pitkään oli hyvä olo. Se olo oli niin hyvä, että halusin jakaa sen koko maailman kanssa. Se oli liian kunnianhimoista. Eikä sitä paitsi tällaisen "hullun" jutut juurikaan jaksa terveitä kiinnostaa - paitsi tietysti urkkimismielessä.
Eilisen päiväni elin tuttuun tapaani, seuranani satunnaisesti koirien haukunnan rikkova hiljaisuus ja se tyhjyys. Mitä olisi vielä annettavaa? Jos antaisikin periksi ja säästäisi läheiset tältä pahalta ololta. Antaisi heidän aloittaa puhtaalta pöydältä.
En edes halua, että kukaan vieras tulee käymään. Asunto on sekaisin, aivot täynnä tyhjää. Pienen pieni ilonpilkahdus putkahti kuin varkain: sain äidinkielen kielen tulkinta -tehtävästä 5 pistettä, vaikka olin kyhännyt sen kasaan parissakymmenessä minuutissa. Suomen kieli on kai sama kuin pyörällä ajaminen. Kun sen kerran oppii, sen aina muistaa.
Jätin eilen haikeat näkemiin-tervehdykset facebookiin. Varmuuden vuoksi poistin tykkäykset kaikilta niiltä sivuilta, joiden kautta voisi tulla näkyviin ahdistavaa materiaalia. Samoin tein joidenkin ihanien fb-ystävieni kohdalla. Juuri nyt en jaksa kantaa koko maailman murheita harteillani - enhän jaksa edes omiani.
Yhdeksän vuotta elämää kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Kaikki sen mahdolliset vaiheet nähneenä tuudittauduin siihen olotilaan, että ne pahat vaiheet ovat menneet lopullisesti. Mutta eihän ne ole - täällä ne ovat tiukasti takaisin. Ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen vuoteen tunsin, ettei tässä olossa eläminen ole enää elämisen arvoista.
Ystävät oikeassa elämässä ja netissä yrittivät piristää ja lohduttaa ja kannustaa... tietämättään, että se vain pahensi oloani. Joskus on parempi vain olla hiljaa eikä puhua mitään.
En jaksanut enää katsoa päivästä toiseen iloisia hymynaamoja, kivoja kertomuksia lomamatkoilta tai niiden suunnittelusta. Tiedän, ettei se ole mitään minulta pois mutta kun tiedän, että se on pois tyttäreltäni, joka kantaa velkasotkuistani sen raskaimman taakan.
Olen muutaman päivän ajan kuunnellut surullista, synkkää -jopa mustaakin musiikkia. Noista kappaleista kumpuaa se jokin, mitä juuri nyt tunnen sydämessäni.
Jos siis olet blogini lukija ja tiedät, kuka olen, ole vain hiljaa ja anna minun olla tällainen kuin juuri nyt olen. En jaksa riemuita kanssasi, koska ne riemujen aiheet ovat juuri nyt vähissä. Älä myöskään ota minuun yhteyttä facebookin kautta. Haluan olla juuri nyt yksin, rauhassa - kiitos.
Elämäni tyhjyyttä täyttävät vain jatkuva ahdistus ja ympäri vuorokauden raivoava päänsärky. Tekisi mieli iskeä pää seinään, että saisi edes hetkeksi sen hyvän ja pahan riitelyn sieltä pääni sisältä. Toistaiseksi lääkitys ei ole auttanut yhtään.
Eilisen päiväni elin tuttuun tapaani, seuranani satunnaisesti koirien haukunnan rikkova hiljaisuus ja se tyhjyys. Mitä olisi vielä annettavaa? Jos antaisikin periksi ja säästäisi läheiset tältä pahalta ololta. Antaisi heidän aloittaa puhtaalta pöydältä.
En edes halua, että kukaan vieras tulee käymään. Asunto on sekaisin, aivot täynnä tyhjää. Pienen pieni ilonpilkahdus putkahti kuin varkain: sain äidinkielen kielen tulkinta -tehtävästä 5 pistettä, vaikka olin kyhännyt sen kasaan parissakymmenessä minuutissa. Suomen kieli on kai sama kuin pyörällä ajaminen. Kun sen kerran oppii, sen aina muistaa.
Jätin eilen haikeat näkemiin-tervehdykset facebookiin. Varmuuden vuoksi poistin tykkäykset kaikilta niiltä sivuilta, joiden kautta voisi tulla näkyviin ahdistavaa materiaalia. Samoin tein joidenkin ihanien fb-ystävieni kohdalla. Juuri nyt en jaksa kantaa koko maailman murheita harteillani - enhän jaksa edes omiani.
Yhdeksän vuotta elämää kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Kaikki sen mahdolliset vaiheet nähneenä tuudittauduin siihen olotilaan, että ne pahat vaiheet ovat menneet lopullisesti. Mutta eihän ne ole - täällä ne ovat tiukasti takaisin. Ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen vuoteen tunsin, ettei tässä olossa eläminen ole enää elämisen arvoista.
Ystävät oikeassa elämässä ja netissä yrittivät piristää ja lohduttaa ja kannustaa... tietämättään, että se vain pahensi oloani. Joskus on parempi vain olla hiljaa eikä puhua mitään.
En jaksanut enää katsoa päivästä toiseen iloisia hymynaamoja, kivoja kertomuksia lomamatkoilta tai niiden suunnittelusta. Tiedän, ettei se ole mitään minulta pois mutta kun tiedän, että se on pois tyttäreltäni, joka kantaa velkasotkuistani sen raskaimman taakan.
Olen muutaman päivän ajan kuunnellut surullista, synkkää -jopa mustaakin musiikkia. Noista kappaleista kumpuaa se jokin, mitä juuri nyt tunnen sydämessäni.
Jos siis olet blogini lukija ja tiedät, kuka olen, ole vain hiljaa ja anna minun olla tällainen kuin juuri nyt olen. En jaksa riemuita kanssasi, koska ne riemujen aiheet ovat juuri nyt vähissä. Älä myöskään ota minuun yhteyttä facebookin kautta. Haluan olla juuri nyt yksin, rauhassa - kiitos.
Elämäni tyhjyyttä täyttävät vain jatkuva ahdistus ja ympäri vuorokauden raivoava päänsärky. Tekisi mieli iskeä pää seinään, että saisi edes hetkeksi sen hyvän ja pahan riitelyn sieltä pääni sisältä. Toistaiseksi lääkitys ei ole auttanut yhtään.
tiistai 19. elokuuta 2014
Elämäni internetin ihmeellisessä maailmassa
Kun kävin psykiatrilla, sain mielenkiintoisen ohjeen: sulje ulkopuolelle kaikki muu paitsi ylioppilaskirjoitukset. Pysy kotona, älä käy missään, lue kirjoituksiin, älä käy kylässä, älä pidä puhelinta päällä äläkä käytä internettiä.
Totesin itsekseni, että minun olisi täysin mahdotonta toteuttaa tuo ohje. Perhe on tärkeä mutta niin ovat myös ystävät - niin tosielämän kuin virtuaalimaailmankin ihanat ihmiset. Miten voisin olla vastaamatta avunpyyntöön, jo sellainen tulisi.
Mistä sitten voisin ja voinkin luopua ovat "turhat tuttavat". En tarkoita tällä, että kukaan ihminen olisi turha mutta virtuaalimaailmassa, lähinnä facebookissa, on olemassa joukko ihmmisiä, jotka ottavat sinulta paljonkin mutta eivät ole valmiita antamaan itsestään yhtään mitään.
Tutustuin internetin ihmeelliseen maailmaan ensimmäisiä kertoja 1999 vain pari kuukautta ennen tyttäreni 1v-syntymäpäivää. Eksyin huonoksi onnekseni vauva-palstalle, josta ymmärryksen ja ajatustenvaihdon sijaan sainkin jotain paljon muuta. Huomasin olevani erilainen äiti. Se on pitkä tarina, eikä siitä sen enempää, sillä lopulta se johti nettivainoon ja sähköpotiini tulvi eriasteisia uhkailija. Vasta kun iskin pöytään poliisi-kortin, tilane rauhoittui.
Sitten löysin Lemmikkipalstat.netin, jossa sielläkin huomasin olevani vähän "outo lintu" enkä siksi, että kirjoitin sitkeästi samalla nimimerkillä ja oikea paikkakuntani oli kaikkien halukkaiden tiedossa. Otin tyylikseni laskea ensin kymmeneen ja kirjoittaa vasta sitten ja miettiä, voisinko sanoa kirjoittamani asiat myös kasvotusten. Kirjoitin vain niistä asioista, joista olisin voinut puhua muutenkin.
Jaoin suuren ryhmän jäsenet kolmeen ryhmään: yhdet inhosivat kirjoitustyyliäni, koska heistä vain mielistelin kaikkia; toiset taas pitivät rauhallisesta tyylistäni ja siitä, että olin avoin ja yritin auttaa ja pahin ryhmä olivat nämä, jotka katsoivatkin sitten oikeudekseen revitellä asioillani muuallakin kuin tällä kyseisellä palstalla. Silti jatkoin tyyliäni, kertoen niin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, velkavankeudesta kuin mieheni kuolemastakin.
Viimeinen pisara tälle kolmannelle ryhmälle oli sitten marraskuussa 2009 7-päivää lehdessä julkaistu juttu, johon olin vielä kehdannut ottaa tyttärenikin kuvaan mukaan. Minulle se ei ollut ongelma, eikä tyttärellenikään - sen sijaan sitä se oli joillekin palstalaisille ja erityisesti edesmenneen mieheni suvulle. Kun kaksi vuotta sitten muistelin mieheni kuolinpäivää, sain ensin haukut tunteettomuudestani, koska en ollutkaan lähtenyt heti tiedon saatuani monen mutkan kautta pois Marmariksesta. Lisäksi kaivettiin esille se lehtijuttu, jolla sinällään ei ollut koko asian kanssa mitään tekemistä.
Kuitenkin avoimmuuteni, vaatteitteni riisuminen kaikkien edessä (noin kuvainnollisessa mielessä), toi minut yhteen monen ihanan ihmisen kanssa. Kun tieto velkahelvetistä (anteeksi poikkeuksellisesti kirosana blogisssani) ja superlaihdutuksestani (laihdutin 62 kg) tuli palstalaisten tietoon ja he näkivät minut ylisuurissa vaatteissa hiukset sekaisena tyttäreni rippikuvassa, nämä ihanat ihmiset pistivät tuulemaan.
Minulle järjestettiin hemmottelupäivä. Rahaa ei kerätty minulle, koska se olisi ollut laitonta. Sen sijaan sain parturin, jalkojenhoitajan, vinon pinon uusia vaatteita, puolen vuoden kausikortin uimahallille/kuntosalille, ison kasan kosmetiikkaa jne. Tämänkin järjestelyn jotkut olisivat halunneet estää, koska heistä oli oikein, että kärsin rahapulasta, koska olin tahallani tuhlannut omaisuuteni. Vähänpä heillä oli tietoa maanis-depresssiivisyydestä. Joku palstalainen sanoikin hyvin: "Hyvä antaa vähästään, paha ei anna paljostakaan ja oikein paha ei antaisi muidenkaan antaa". Tähän hemmottelupäivään osallistui tavalla tai toisella yli sata palstalaista - aivan uskomaton määrä.
Jos voisin kääntää kelloa taaksepäin ja palata sinne vuoteen 1999, mitä tekisin toisin? Niin hölmöltä kuin se tuntuukin, en mitään. En osaisi teeskennellä, esittää jotain, mitä en oikeasti ole. Avoimmuuteni on tuonut elämääni mahtavia ihmisiä, joita olen tavannutkin.
Jos jonkun asian muuttaisin, en olisi liittynyt kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien vertaistukiryhmään. Herkkänä ihmisenä annoin itsestäni liikaa mutta se tarina onkin jo edellisessä kirjoittamassani tekstissä. Psykiatrin sanoin (vapaasti lainaten): psyykkisesti tasapainottomien ihmisten hakeutuminen yhteen saattaa kuullostaa hyvältä asialta mutta koska bipossa on kyse niin ääripäiden sairaudesta, ryhmä ilman psykiatrian asiantuntijaa ei ole välttämättä monellekaan turvallinen.
Lopuksi psykiatrini sanoi, että oli hyvä kun kirjoitin sinne yhteen salaiseen ryhmään, miksi eroan ja miksi minusta tuntui niin pahalta. Ehkä se herättää riittävän ajoissa jonkun toisen, joka on luisumassa samaan suuntaan.
Internet on antanut paljon, ottanut vielä enemmän mutta parasta ovat ne ihanat ihmiset, ystävien kultakimpaleet, joita olen sen kautta saanut. Ehkä kaikki nämä uhkailut, läheisteni haukkumiset ja muut pahuudet ovat olleet kuitenkin kaikessa pahuudessaan sen vaivan arvoista, sillä aitoa ystävyyttä ei voi rahassa mitata.
Totesin itsekseni, että minun olisi täysin mahdotonta toteuttaa tuo ohje. Perhe on tärkeä mutta niin ovat myös ystävät - niin tosielämän kuin virtuaalimaailmankin ihanat ihmiset. Miten voisin olla vastaamatta avunpyyntöön, jo sellainen tulisi.
Mistä sitten voisin ja voinkin luopua ovat "turhat tuttavat". En tarkoita tällä, että kukaan ihminen olisi turha mutta virtuaalimaailmassa, lähinnä facebookissa, on olemassa joukko ihmmisiä, jotka ottavat sinulta paljonkin mutta eivät ole valmiita antamaan itsestään yhtään mitään.
Tutustuin internetin ihmeelliseen maailmaan ensimmäisiä kertoja 1999 vain pari kuukautta ennen tyttäreni 1v-syntymäpäivää. Eksyin huonoksi onnekseni vauva-palstalle, josta ymmärryksen ja ajatustenvaihdon sijaan sainkin jotain paljon muuta. Huomasin olevani erilainen äiti. Se on pitkä tarina, eikä siitä sen enempää, sillä lopulta se johti nettivainoon ja sähköpotiini tulvi eriasteisia uhkailija. Vasta kun iskin pöytään poliisi-kortin, tilane rauhoittui.
Sitten löysin Lemmikkipalstat.netin, jossa sielläkin huomasin olevani vähän "outo lintu" enkä siksi, että kirjoitin sitkeästi samalla nimimerkillä ja oikea paikkakuntani oli kaikkien halukkaiden tiedossa. Otin tyylikseni laskea ensin kymmeneen ja kirjoittaa vasta sitten ja miettiä, voisinko sanoa kirjoittamani asiat myös kasvotusten. Kirjoitin vain niistä asioista, joista olisin voinut puhua muutenkin.
Jaoin suuren ryhmän jäsenet kolmeen ryhmään: yhdet inhosivat kirjoitustyyliäni, koska heistä vain mielistelin kaikkia; toiset taas pitivät rauhallisesta tyylistäni ja siitä, että olin avoin ja yritin auttaa ja pahin ryhmä olivat nämä, jotka katsoivatkin sitten oikeudekseen revitellä asioillani muuallakin kuin tällä kyseisellä palstalla. Silti jatkoin tyyliäni, kertoen niin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, velkavankeudesta kuin mieheni kuolemastakin.
Viimeinen pisara tälle kolmannelle ryhmälle oli sitten marraskuussa 2009 7-päivää lehdessä julkaistu juttu, johon olin vielä kehdannut ottaa tyttärenikin kuvaan mukaan. Minulle se ei ollut ongelma, eikä tyttärellenikään - sen sijaan sitä se oli joillekin palstalaisille ja erityisesti edesmenneen mieheni suvulle. Kun kaksi vuotta sitten muistelin mieheni kuolinpäivää, sain ensin haukut tunteettomuudestani, koska en ollutkaan lähtenyt heti tiedon saatuani monen mutkan kautta pois Marmariksesta. Lisäksi kaivettiin esille se lehtijuttu, jolla sinällään ei ollut koko asian kanssa mitään tekemistä.
Kuitenkin avoimmuuteni, vaatteitteni riisuminen kaikkien edessä (noin kuvainnollisessa mielessä), toi minut yhteen monen ihanan ihmisen kanssa. Kun tieto velkahelvetistä (anteeksi poikkeuksellisesti kirosana blogisssani) ja superlaihdutuksestani (laihdutin 62 kg) tuli palstalaisten tietoon ja he näkivät minut ylisuurissa vaatteissa hiukset sekaisena tyttäreni rippikuvassa, nämä ihanat ihmiset pistivät tuulemaan.
Minulle järjestettiin hemmottelupäivä. Rahaa ei kerätty minulle, koska se olisi ollut laitonta. Sen sijaan sain parturin, jalkojenhoitajan, vinon pinon uusia vaatteita, puolen vuoden kausikortin uimahallille/kuntosalille, ison kasan kosmetiikkaa jne. Tämänkin järjestelyn jotkut olisivat halunneet estää, koska heistä oli oikein, että kärsin rahapulasta, koska olin tahallani tuhlannut omaisuuteni. Vähänpä heillä oli tietoa maanis-depresssiivisyydestä. Joku palstalainen sanoikin hyvin: "Hyvä antaa vähästään, paha ei anna paljostakaan ja oikein paha ei antaisi muidenkaan antaa". Tähän hemmottelupäivään osallistui tavalla tai toisella yli sata palstalaista - aivan uskomaton määrä.
Jos voisin kääntää kelloa taaksepäin ja palata sinne vuoteen 1999, mitä tekisin toisin? Niin hölmöltä kuin se tuntuukin, en mitään. En osaisi teeskennellä, esittää jotain, mitä en oikeasti ole. Avoimmuuteni on tuonut elämääni mahtavia ihmisiä, joita olen tavannutkin.
Jos jonkun asian muuttaisin, en olisi liittynyt kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien vertaistukiryhmään. Herkkänä ihmisenä annoin itsestäni liikaa mutta se tarina onkin jo edellisessä kirjoittamassani tekstissä. Psykiatrin sanoin (vapaasti lainaten): psyykkisesti tasapainottomien ihmisten hakeutuminen yhteen saattaa kuullostaa hyvältä asialta mutta koska bipossa on kyse niin ääripäiden sairaudesta, ryhmä ilman psykiatrian asiantuntijaa ei ole välttämättä monellekaan turvallinen.
Lopuksi psykiatrini sanoi, että oli hyvä kun kirjoitin sinne yhteen salaiseen ryhmään, miksi eroan ja miksi minusta tuntui niin pahalta. Ehkä se herättää riittävän ajoissa jonkun toisen, joka on luisumassa samaan suuntaan.
Internet on antanut paljon, ottanut vielä enemmän mutta parasta ovat ne ihanat ihmiset, ystävien kultakimpaleet, joita olen sen kautta saanut. Ehkä kaikki nämä uhkailut, läheisteni haukkumiset ja muut pahuudet ovat olleet kuitenkin kaikessa pahuudessaan sen vaivan arvoista, sillä aitoa ystävyyttä ei voi rahassa mitata.
maanantai 18. elokuuta 2014
Miten niin suuri ajatus hyvää voikin muuttua niin suureksi pahaksi asiaksi
Olen sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä kohta yhdeksän vuotta. Tuona aikana olen käynyt läpi tämän sairauden kaikki mahdolliset vaiheet vakavasta masennuksesta, rajun manian ja psykoosin kautta sietämättömään ahdistukseen. Tuossa ahdistuksessa olen nyt.
Olin kolme vuotta loistavasa kunnossa, pystyen kontrolloimaan masennukset ja hypomaniat eli vauhtivaiheet. Painoani pudotin yli 60 kg, opiskelin tavoitteena yo-kirjoitukset. Elämä hymyili ja olin onnellinen ensimmäistä kertaa sairastumiseni jälkeen eli vuodesta 2005 lähtien. Näin tilanne oli vielä alkuvuodesta 2014.
Sitten tein jotain, jota joudun katumaan vielä pitkään. Löysin facobookista kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaville tarkoitetun vertaistukiryhmän. Sehän tuli kuin tilauksesta. Nyt voisin tuoda lohtua ihmisten ankeaan arkeen ja kertoa heille, että tästä taudista voi sittenkin ottaa niskalenkin. Voi, oisinpa ollut viisaampi...
Ryhmä poiki alaryhmiä, joista osa minun perustamiani. Yksi ryhmä kokosi yhteen meidät, jotka uskomme, että on olemasa muutakin kuin tämä näkyvä ja tieteen todistama todellisuus. Muutamassa päivässä sain kaverikseni yli 40 muuta rajatiedon asioista innostuneita. Tuo ryhmä on edelleenkin rakkauslapseni, pienokaiseni; paikka, johon kuulun ja jossa haluan jatkossakin olla.
Muu ei sitte sujunutkaan kuten olisi pitänyt. Olin suorastaan järkyttynyt lukiessani sitä suurta tuskaa ja ahdistuksen määrää, jota tuo iso ryhmä (johon siis nesin liityin) piti sisällään: pohintaa itsemurhasta, juopottelun tuomasta avusta. Loppuun asti yritin ymmärtää ja kannustaa, että voi olla olemassa toisenlainenkin vaihtoehto.
Yksityisviesteihin tulvi avunpyyntöjä ja rajatiedon merkeissä kaivoin esille korttipakkani monen vuoden tauon jälkeen. Tein sen, koska halusin auttaa muita. Minun olisi pitänyt laittaa itselleni kovempi kuori ylle, sillä vähitellen, kuin huomaamatta, muiden paha olo ja ahdistus alkoi kalvaa sisälläni ja huomasin emotionaalisen tyhjyyden lähestyvän.
En osoita sormella ketään, mutta viimeinen niitti tämän bipo-ryhmien jäsenyyteen syntyi kun koin tulleeni dissatuksi ryhmässä, jonka olin perustanut ja yrittänyt pitää aktiivisena. Maljani valui yli ja kaikki mureni.
Hyvä ajatus liittyä ryhmään, jossa voisi auttaa muita, kääntyikin itseäni vastaan ja söi vähitellen, pala palalta, kaiken sen, mitä minulla oli ennen sitä ryhmää. Vertaistukiryhmä on ajatuksena loistava ja moni hakee sieltä apua mutta varoituksen sanani on se, ettei se sovi kaikille, sillä paha olo ja ahdistus ruokkivat toisiaan ja vievät mukanaan.
Kolme vuota taivaallisen ihanaa ja onnellista aikaa mureni yhden kesän aikana. Psykiatrini sanoin: "parasta, mitä tässä olet nyt tehnyt on se, että erosit niistä biporyhmistä, jotka aiheuttivat pahaa mieltä ja erotit kavereistasi ne, joiden koit olevan sinua vastaa".
Minun pitäisi alkaa nyt erakoksi siihen asti kunnes yo-kirjoitukset ovat ohitse. Lääkearsenaaliin lisättiin ahdistusta helpottava lääke ja nyt katsotaan, kuinka paljon peruuttamatonta pahaa on ennättänyt tapahtumaan. Psykiatrini oli suorastaan järkyttynyt siitä kuinka iloinen, empaattinen, elämää ja onnea täynnä oleva ihminen oli muuttunut raunioksi. Tuolta rauniolta alamme kasata takaisin sitä itsensä kadottanutta ihmistä.
Olen puhunut suuni puhtaaksi ja saanut hankalan riitapukarin maineen eräiden silmissä ja vain siksi, että sanoin, miten minä koin asiat ja kuinka minua ahdisti se, etten sitten lopultakaan saanut kysymyksiini vastausta.
Juuri nyt olen matkalla kohti psykoosia - vielä yksi epätoivoinen yritys estää se on se, että vetäydyn pois kaikesta suunnittelusta ja keskustelusta, jotka saattavat ahdistaa minua.
Kun sinä seuraavan kerran mietit, onko vertaistukiryhmä hyvä vai huono asia, muista tämä kirjoitukseni. Toimii hyvin, jos on reuma tai migreeni - ei toimi välttämättä, jos on kyseessä mielen sairaus, eikä ryhmässä ole yhtään alan ammattilaista mukana.
Yo-kirjoitukset alkavat 8.9. ja loppuvat 24.9. - sitten palaan taas vähitellen normaaliin elämään ja toivon, että edes ne kultakimpaleet, rakkaimmista rakkaimmat ystäväni ovat silloin vielä jäljellä ottamassa minua vastaan.
Olin kolme vuotta loistavasa kunnossa, pystyen kontrolloimaan masennukset ja hypomaniat eli vauhtivaiheet. Painoani pudotin yli 60 kg, opiskelin tavoitteena yo-kirjoitukset. Elämä hymyili ja olin onnellinen ensimmäistä kertaa sairastumiseni jälkeen eli vuodesta 2005 lähtien. Näin tilanne oli vielä alkuvuodesta 2014.
Sitten tein jotain, jota joudun katumaan vielä pitkään. Löysin facobookista kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaville tarkoitetun vertaistukiryhmän. Sehän tuli kuin tilauksesta. Nyt voisin tuoda lohtua ihmisten ankeaan arkeen ja kertoa heille, että tästä taudista voi sittenkin ottaa niskalenkin. Voi, oisinpa ollut viisaampi...
Ryhmä poiki alaryhmiä, joista osa minun perustamiani. Yksi ryhmä kokosi yhteen meidät, jotka uskomme, että on olemasa muutakin kuin tämä näkyvä ja tieteen todistama todellisuus. Muutamassa päivässä sain kaverikseni yli 40 muuta rajatiedon asioista innostuneita. Tuo ryhmä on edelleenkin rakkauslapseni, pienokaiseni; paikka, johon kuulun ja jossa haluan jatkossakin olla.
Muu ei sitte sujunutkaan kuten olisi pitänyt. Olin suorastaan järkyttynyt lukiessani sitä suurta tuskaa ja ahdistuksen määrää, jota tuo iso ryhmä (johon siis nesin liityin) piti sisällään: pohintaa itsemurhasta, juopottelun tuomasta avusta. Loppuun asti yritin ymmärtää ja kannustaa, että voi olla olemassa toisenlainenkin vaihtoehto.
Yksityisviesteihin tulvi avunpyyntöjä ja rajatiedon merkeissä kaivoin esille korttipakkani monen vuoden tauon jälkeen. Tein sen, koska halusin auttaa muita. Minun olisi pitänyt laittaa itselleni kovempi kuori ylle, sillä vähitellen, kuin huomaamatta, muiden paha olo ja ahdistus alkoi kalvaa sisälläni ja huomasin emotionaalisen tyhjyyden lähestyvän.
En osoita sormella ketään, mutta viimeinen niitti tämän bipo-ryhmien jäsenyyteen syntyi kun koin tulleeni dissatuksi ryhmässä, jonka olin perustanut ja yrittänyt pitää aktiivisena. Maljani valui yli ja kaikki mureni.
Hyvä ajatus liittyä ryhmään, jossa voisi auttaa muita, kääntyikin itseäni vastaan ja söi vähitellen, pala palalta, kaiken sen, mitä minulla oli ennen sitä ryhmää. Vertaistukiryhmä on ajatuksena loistava ja moni hakee sieltä apua mutta varoituksen sanani on se, ettei se sovi kaikille, sillä paha olo ja ahdistus ruokkivat toisiaan ja vievät mukanaan.
Kolme vuota taivaallisen ihanaa ja onnellista aikaa mureni yhden kesän aikana. Psykiatrini sanoin: "parasta, mitä tässä olet nyt tehnyt on se, että erosit niistä biporyhmistä, jotka aiheuttivat pahaa mieltä ja erotit kavereistasi ne, joiden koit olevan sinua vastaa".
Minun pitäisi alkaa nyt erakoksi siihen asti kunnes yo-kirjoitukset ovat ohitse. Lääkearsenaaliin lisättiin ahdistusta helpottava lääke ja nyt katsotaan, kuinka paljon peruuttamatonta pahaa on ennättänyt tapahtumaan. Psykiatrini oli suorastaan järkyttynyt siitä kuinka iloinen, empaattinen, elämää ja onnea täynnä oleva ihminen oli muuttunut raunioksi. Tuolta rauniolta alamme kasata takaisin sitä itsensä kadottanutta ihmistä.
Olen puhunut suuni puhtaaksi ja saanut hankalan riitapukarin maineen eräiden silmissä ja vain siksi, että sanoin, miten minä koin asiat ja kuinka minua ahdisti se, etten sitten lopultakaan saanut kysymyksiini vastausta.
Juuri nyt olen matkalla kohti psykoosia - vielä yksi epätoivoinen yritys estää se on se, että vetäydyn pois kaikesta suunnittelusta ja keskustelusta, jotka saattavat ahdistaa minua.
Kun sinä seuraavan kerran mietit, onko vertaistukiryhmä hyvä vai huono asia, muista tämä kirjoitukseni. Toimii hyvin, jos on reuma tai migreeni - ei toimi välttämättä, jos on kyseessä mielen sairaus, eikä ryhmässä ole yhtään alan ammattilaista mukana.
Yo-kirjoitukset alkavat 8.9. ja loppuvat 24.9. - sitten palaan taas vähitellen normaaliin elämään ja toivon, että edes ne kultakimpaleet, rakkaimmista rakkaimmat ystäväni ovat silloin vielä jäljellä ottamassa minua vastaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)