Kiusaajat aloittavat uransa jo hyvin pienenä. Sieltä ne löytyvät leikkikentältä tai takapihalta ne hiekkalaatikkojen prinssit ja prinsessat, jotka johtavat alamaisiaan. Jos kiusaamista haluttaisiin kitkeä, se pitäisi kohdistua jo näihin pikkukuninkaallisiin. Kun asiaan ei puututa, nämä lapset luulevat toimivansa oikein ja jatkavat tuttua käyttäytymistään.
Tulee päiväkotiaika ja olen oman lapseni kohdalla joutunut seuraamaan sitä, kuinka julmia jo kolmevuotiaat voivat olla toisiaan kohtaan. He eristävät leikeistä, potkivat, lyövät, tönivät ja jopa kuristavat. Päiväkodissa asiaa vähätellään, koska erityisesti poikien kuuluukin toimia tuolla tavalla. Nämä kiusatut puolestaan saavat jo alle viisivuotiaina elinikäiset arvet ja luottamus muihin on mennyttä.
Koska vielä päiväkodissakin asioita on vähätelty, nämä kiusaajat jatkavat entistä menoaan koulussa. Opettajat sulkevat silmänsä, sillä koulun maine on valitettavasti tärkeämpää kuin muutaman yksittäisen oppilaan päivittäin kokema piina. Montakohan kertaa olen kuullut lauseen, että kyse onkin vain siitä, että erilaiset oppilaat kohtaavat toisensa ja ymmärtävät toisensa väärin. Mitä voi ymmärtää väärin, jos nettiin ilmestyy video, joka loppuu siihen, että lapsesi pää isketään tiiliseinään ja hän valahtaa maahan?
Eikä se kiusaaminen jää siihen kouluaikaan vaan tutun, hyväksytyn mallin oppineet aikuiset jatkavat toimintaansa työpaikoilla. Koska aikuisten keskeiseen pahoinpitelyyn puututaan helpommin, siirrytäänkin henkiseen väkivaltaan. Sitä onkin vaikeampi todistaa. Nämä entiset hiekkalaatikkojen prinssit ja prinsessat ovat oppineet polkemaan heikompiaan ja ovatkin usein työpaikoilla johtoasemissa.
Kaikki tämä voitaisiin välttää, jos jokainen vanhempi opettaisi jokaiselle lapselleen, että kaikilla on oikeus fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen. Siihen asti Suomi on ja pysyy kiusaajien yhteiskuntana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti