Siitä onkin vierähtänyt aikaa kun viimeksi kirjoittelin. Ylioppilasjuhlani vietin itseänäisyyspäivänä minulle läheisten ihmisten kanssa. Jokainen, joka saapui paikalle, oli saanut lehdessä olleen julkisen kutsun lisäksi minulta henkilökohtaisen kutsun. Kaikki olivat aidosti iloisia, ylpeitäkin saavutuksestani. Jokainen tiesi sairaudestani, aivan kuten perhetyöntekijästämmekin. Oli rentoa keskustella, kun ei tarvinnut miettiä, mistä asiasta uskaltaa puhua. Ihanaa oli sekin, että myös perhetyöntekijämme saapui paikalle, samoin serkkuni äitinsä kanssa (en ollut nähnyt kumpaakaan vuosikausiin).
Sitten tuli talvi ja alkoi abikurssit. Nyt viimeistään minulle tuli selväksi, että pystyn tämän kaksisuuntaisen kanssa opiskelemaan kurssi kerrallaan ja saamaan niistä hyviä arvosanoja mutta isompaan kokeeseen eli yo-kirjoituksiin lukeminen ei onnistu. Ensin tulee päälle hypomania ja keskittymiskyky on 5-10 minuuttia kerrallaan. Mitä lähemmäs kirjoitukset tulivat, sitä enemmän ahdisti, ettei ollut lukenut ja sitten tuli masennus. Lopulta minulla oli samanaikaisesti hypomania, masennus ja ahdistuneisuushäiriö.
En sitten lukenut näihinkään kirjoituksiin juurikaan sen enempää kuin edellisiinkään. Suurin onni oli, että pystyin käymään koululla videoistunnoissa ruotsin 7. kurssin. Tuolla kursilla sain opettajalta neuvoja juuri minulle vaikeisiin asioihin, olinhan kurssin ainoa opiskelija.
Kirjoitukset ovat nyt takana ja opettajien antamat pisteet ovat tulleet. Jos nämä heidän antamansa pisteet pysyisivät, se merkitsisi englannin, ruotsin ja äidinkielen arvosanojen nousemista. Matematiikka, yksi lempiaineistani, meni ihan penkin alle. Käytin kyllä 5,5 tuntia aikaa mutta pääni sisällä oli yhtä sekamelskaa. Kävi toki pieni tuurikin, varsinkin äidinkielen kohdalla. Pääsin kirjoittamaan esseessä yhdestä lempiaiheistani. Kirjoitin siitä, miten monen uskonnon parhaat puolet ovat muokanneet nykyisen uskoni.
Viime viikonloppuna otin taas korttipakkani esille mutta tällä kertaa vain yhtenä iltana. Lisäksi yksi, kenelle katsoin antoi minulle energiaa takaisinpäin tuplasti sen verran, mitä olin itse menettänyt. Ei siitä sen enempää - ettei nyt vain kukaan vedä hernettä nenään ja luule, että yhdistän paranormaalit asiat nimenomaan bipoon.
Yksi muukin asia on selkeytynyt tässä viime viikkoina: tajusin olevani erityisherkkä ja sen, etten tosiaankaan ole ainoa laatuani. Valitettavasti sain kyllä tietyillä tahoilla huomata, etteivät kaikki erityisherkät olekaan niin avarakatseisia kuin olin ajatellut. Silti pistää väkisinkin miettimään, mikä yhdistää erityisherkkyyttä, kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja kiinnostusta/uskomista rajatiedon asioihin? En nimittäin ole tässä(kään) asiassa ainoa laatuani.
Kunhan loputkin lumet sulavat ja aurinko taukoaa häikäisemästä kunnon kevään koittaessa, luonnon tapaan minäkin herään eloon. Kevät on minun vuodenaikani, samoin kuin syksyn sateet ja ukkoset. Liian kuuma kesä tai liian kylmä talvi eivät ole minun juttuni.
Helmikuun 2015 ehdottomasti surullisin hetki oli se, kun jouduin tekemään vaikean päätöksen ja viemään 3 v 4 kk ikäisen koirani viimeiselle matkalleen. Sillä oli vaikea pelkoaggressiivisuus ja jatkuva jännitystila päällä. Näin psyykkisesti sairaana ihmisenä oli äärimmäisen vaikeaa tehdä tuo päätös, koska tuntui, että oli kuin joutuisin lopettamaan itseni. Minulla on ihmisenä oikeus elää kuuppavikaisena mutta koiralla ei sitä oikeutta ole. Tämä oli se päätös, mikä ajoi lopulta myös oman psyykkisen kuntoni romahduspisteeseen. Kun koiraystäväni oli siirtynyt sateenkaarisillalle, minut valtasi sanattoman hyvä olo. Tiesin, että päätökseni oli ollut oikea ja että joskus on suurinta rakkautta osata päästää irti ajoissa.
Pitkästä aikaa tuli näköjään melkoisen pitkä päivityskin.
