Tiedän, moneltako pitää nousta aamulla ja otan siitä vähintään kaksitoista tuntia aikaisemmin lääkkeen. Puhelin soi liian aikaisin, olen vielä lääkkeen vaikutuksen alaisena. Nuori miellyttävä miesääni haluaisi kertoa jättihyvästä lehtitarjouksesta.
Rehellisenä ihmisenä sanon, että enhän minä voi tilata lehteä. Minulla on edunvalvoja, joka hoitaa raha-asiani ja minä saan vain 100 euroa viikossa käyttööni. Miten siitä voisi jotain lehtimaksuja maksaa?
Mies muuttaa puhetyyliään vieläkin miellyttävämmäksi ja saa minut, lääkkeiden vaikutuksen alaisena, vakuuttuneeksi siitä, miten minunkin käyttörahoillani tämän lehden saa helposti maksettua. Minut on puhuttu ympäri ja tilaan lehden. Nukahdan takaisin ja unohdan koko asian.
Kun lehti ja lasku tulevat, muistini alkaa palata pätkittäin. Lirissä olen, koska tuolle ajalle sattui vielä muitakin yllättäviä menoja. Mitä tekisin? En voi maksaa mutta jospa jotenkin saisin rahat kokoon. Tulee karhulasku. Mietin vieläkin, että ehkä sittenkin jotenkin saisin sen ensimmäisen erän maksettua. En saa. Lopulta tulee lasku, jossa sanotaan, että ellei laskua makseta heti, se siirtyy ilman eri ilmoitusta perintätoimistoon.
Perintätoimistoihin ei saa mennä mitään laskuja, koska silloin on vaarana, että velkajärjestely purkautuu. Tämäkin oli lehtimyyjän tiedossa.
Onko näillä lehtimyyjillä mitään moraalia? Eikö hänen olisi pitänyt vain kiittää ajasta ja ymmärtää, mitä tarkoitin. Tai ehkä hän ymmärsi liiankin hyvin. Hän näki tilaisuuden ihmisessä, joka on ennenkin ostanut liikaa - ehkä ostaisi nytkin.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Jatkossa lyön luurin korvaan - olipa miten ystävällinen ihminen tahansa. Näin teen, jos olen tilassa, jolloin pystyn täysin hallitsemaan itseäni. Onneksi edunvalvoja maksoi sen ensimmäisen erän mutta toinen erä on vielä tulossa. Pystynkö maksamaan vai en? Ehkä en.
